Helsingin Sanomat kirjoitti viime viikolla tärkeästä aiheesta: lasten, nuorten ja lapsiperheiden tuesta ja sen rapautumisesta pääkaupunkiseudulla (ks. HS 21.9.12). Jutussa kiinnitettiin huomiota kotiin annettavan avun vähenemiseen, perheneuvolan jonoihin ja koulukuraattorien suuriin oppilasmääriin. Tampereella tilanne on hyvin samankaltainen: ennaltaehkäisevää tukea on vaikeaa saada oikea-aikaisesti ja riittävästi. Perheneuvolaan joutuu jonottamaan pahimmillaan puoli vuotta – ellei perheen tilanne ole akuutti. Pitkä odottelu antaa lapsiperheille väärän viestin: apua ei saa tai sitä kannattaa hakea vasta kärjistyneeseen tilanteeseen. Myös oppilasmäärät yhtä koulukuraattoria kohden eivät vastaa suosituksia.
Vaikka elämmekin taloudellisesti vaikeaa aikaa, lasten ja nuorten hyvinvointipalveluista ei pidä karsia lyhytnäköisesti. Erityisesti juuri epävarmoina aikoina työttömyyden ja muitten sosiaalisten ongelmien kärjistyessä monet lapsiperheet ja nuoret kaipaavat kipeimmin tukea. Suomen Kasvatus- ja perheneuvontaliiton kannanotossa todetaan, että 1990-luvun laman aikana kouluterveydenhuollon ja kasvatus- ja perheneuvonnan resurssien karsiminen johti lasten ja nuorten sosiaalisten ja terveydellisten ongelmien kasvamiseen. Seurauksena lasten ja nuorten tarve psykiatriseen laitoshoitoon lisääntyi. Kunnat joissa leikattiin eniten kouluterveydenhuollosta 1990-luvulla, joutuivat vastaavasti 2000-luvulla lisäämään resursseja erikoissairaanhoitoon. Lyhytaikaisesti saatu säästö vaihtui pitkäaikaiseen ja pysyvään kulujen kasvuun sekä nuorten mielenterveyden radikaaliin heikkenemiseen.
Useiden tutkimusten mukaan syrjäytymiskehitys saa alkunsa jo varhaislapsuudessa. Syrjäytyminen nähdään läpi elämän kulkevana huono-osaisuuden jatkumona. Kierre voidaan katkaista oikeaan aikaan tarjotulla tuella ja tähän on Tampereellakin kiinnitettävä entistä enemmän huomiota. ”Hyvin toimivat peruspalvelut ovat parasta ehkäisevää lastensuojelutyötä”, todetaan myös kaupungin omassa lastensuojelun suunnitelmassa. Nyt tarvitaan konkreettisia tekoja, jotta kaupunki pystyy vastaamaan tähän itse esitettyyn haasteeseensa! Sivusin asiaa aiemmassa blogi-kirjoituksessa, joka käsitteli ryhmäkokoja: kouluissa ja päiväkodeissa pitää olla riittävästi aikuisia ja ammattilaisia, joilla on aikaa kohdata ja kuulla lapsia sekä nuoria. Ennaltaehkäisevän tuen saamista ei pidä sitoa lastensuojelun asiakkuuteen: esimerkiksi kotiin annettavaa apua ja perhetyötä pitäisi tarjota erilaisissa elämän kriiseissä tukea tarvitseville perheille – ei vain lastensuojelun asiakkaille. Liian pitkään odotettaessa eivät enää kevyet tukitoimet riitä ja tämä johtaa pysyviin ja vakavampiin ongelmiin.
Nuorten harrastustoiminta, nuorisotilat ja järjestöjen tekemä nuorisotyö ovat peruspalvelujen ohella tärkeitä yhteisöllisyyttä lisääviä palveluja. Nuorisotila Uniikin kohtalo oli hetken vaakalaudalla, mutta onneksi sen merkitys tuotiin ajoissa esiin ja toiminta sai jatkua. Uniikin kaltaiset tilat tarjoavat nuorille tärkeitä vertais- ja aikuiskontakteja sekä turvallisen paikan jossa viettää aikaa. Tällaiset sosiaaliset siteet voivat muodostua ratkaiseviksi ja käänteen tekeviksi elämän suuntaa etsivän nuoren elämässä. Yhteiskunnan antama tuki ei saa päättyä peruskoulun loppumiseen, sillä monet tarvitsevat tukea kaikkein eniten juuri peruskoulun jälkeisinä vuosina siirtyäkseen jatko-opintojen kautta onnellisesti työelämään. Tampereella esimerkiksi etsivä nuorisotyö tekee tärkeää työtä juuri niiden nuorten kanssa, jotka ovat vailla opiskelu- ja työpaikkaa. Jokainen uhkaavasta työttömyysputkesta näillä keinoilla pelastettu nuori on merkittävä voitto meille kaikille.
Kuten Kelan tutkimusprofessori Olli Kangas on todennut, yhteiskunnan tulisi olla mahdollisuuksien yhteiskunta, jossa portit ovat avoimet kaikille eri taustoista tuleville lapsille. Mahdollisuuksien politiikka on paitsi inhimillistä myös taloudellista: hyvin kohdennetut palvelut toimivat tehokkaasti ja ennaltaehkäisevästi sekä säästävät lopulta yhteiskunnan varoja. Kysymys ei siis ole siitä, mihin meillä on taloudellisesti varaa, vaan siitä että syrjäytymisen uhatessa nuoria meillä ei ole varaa olla toimimatta.
Henri Kalliomeri
Opettaja