Kuntatalouden suurena haasteena on nyt menokehityksen pysäyttäminen. Miten tämän teemme, kun hyvinvointipalveluja – lakisääteisiä opetus-, sosiaali- ja terveyspalveluja – tarvitaan vähintäänkin saman verran kuin ennen talouden taantumaa? Nyt on tehtävä viisaita päätöksiä siitä, mihin menoihin eurot kohdennetaan ja mihin toimenpiteisiin ryhdytään toiminnan tehostamiseksi. Vihreänä ohjenuorana pitäisi olla se, että hyvinvointieroja ei kasvateta ja että heikoimmassa asemassa olevien kuntalaisten asema ei saa heikentyä entisestään.
Tampereella tarvitaan nyt yhteistä vastuunkantoa, kokonaisvaltaisuutta ja ajatusta yhteisestä edusta sekä pitkäntähtäimen suunnittelua. Isossa kuntaorganisaatiossa ja tilaaja-tuottaja-mallissa näen isoina riskeinä nk. osaoptimoinnin ja heikon yhteistyön rajapinnoilla, joita löytyy yksittäisten kuntalaisten tarvitsemista palveluista, lautakuntien väliltä jne. Rajapintojen sijaan tulisi ymmärtää, että kyse on yhdyspinnoista. Käytännön esimerkki tästä: jos esim. pieni koululainen tarvitsee aamuhoitoa ja sitä ei asuinalueella ole, pitäisi olla itsestään selvää, että lapsi voi mennä ennen koulun alkamista läheiseen päiväkotiin tai perhepäivähoitajalle aamuhoitoon. Toinen esimerkki: köyhimpien yksinhuoltajaperheiden talousahdinkoa ja lasten mahdollisuuksia osallistua erilaisiin harrastuksiin voisi hoitaa siten, että toimeentulotukilaskelmissa jätettäisiin osa lapsilisän yksinhuoltajakorotuksesta huomioimatta tulona. Tämä olisi ennaltaehkäisevää lastensuojelua.
Pitkää aikaperspektiiviä tarvitaan, koska jos säästämme väärässä kohdassa, tulee myöhemmin maksettavaksi iso lasku. Lapset tarvitsevat turvallisen ja virikkeellisen kasvu- ja kehitysympäristön, joka sisältää aikuisten antaman tuen ja turvan ja huolenpidon. Osa turvallisuutta on esim. pienten koululaisten oikeus lähikouluihin. Kouluverkkoa uudistettaessa pitäisi suunnittelun perustua lasten etuun ja pitkäntähtäimen hyvinvointihyötyihin eli lähikouluperiaatteeseen eikä suurten yksiköitten ja opetustehdasmallin ihannointiin. Pienet koululaiset tarvitsevat sellaisia kouluja, joihin on turvallista kulkea kävellen tai polkupyörällä ja joissa pystyy hahmottamaan sen väkimäärän, joka koulussa on. Kouluja, joissa ei tarvitse pelätä isompia tuntemattomia oppilaita ja joissa uskaltaa kääntyä kenen tahansa henkilökuntaan kuuluvan puoleen, koska ihmiset ovat tuttuja. Lähikoulut tuottavat myös yhteisöllisyyttä asuinalueille ja toimivat hyvinä harrastus- ja kokoontumistiloina.
Lasten lisäksi olen talouden taantumassa erityisen huolissani työttömistä aikuisista. Työttömyyden katkaiseminen riittävän nopeasti ja työelämästä syrjäytymisen ehkäiseminen on todella tärkeää. Pitkittynyt työttömyys aiheuttaa toimeentulovaikeuksia, altistaa itsetunnon laskulle, turhautumisen ja toivottomuuden kokemuksille, masennukselle jne. Mitä pitempi työttömyysjakso on takana, sen hankalampaa on yleensä työllistyä uudelleen. Pelkillä työllistämispalveluilla ja koulutusratkaisuilla ei ongelmaa ratkaista. Tarvitaan myös erilaisia kuntouttavia palveluja ja aikuissosiaalityötä – ihmisten lähelle, asuinalueille.
Toimeentulotukityön keskittäminen on varmasti järkevää, jos sillä saavutetaan asiakkaiden tasapuolinen kohtelu ja lainmukaiset käsittelyajat. Aikuissosiaalityön keskittämistä en kuitenkaan näe järkevänä. En myöskään ymmärrä tamperelaista mallia, jossa aikuisten kanssa tehtävä sosiaalityö erotellaan lapsiperheiden ja aikuislinjan sosiaalityöhön. Tarvitsemme lastensuojelun sosiaalityötä, jossa fokus on lapsessa ja jonka perustana on ennen kaikkea lastensuojelulaki. Tarvitsemme myös lastensuojelun johtamista, jossa omat avopalvelut, erityispalvelut, laitospalvelut ja lastensuojelun ostopalvelut muodostavat tehokkaan ja vaikuttavan kokonaisuuden. Lisäksi tarvitsemme aikuisten kanssa tehtävää sosiaalityötä, jossa tulokulmana on aikuisten tarvitsema tuki ja joka sisältää päihdetyön ja mielenterveystyön osaamista. Myös aikuisten sosiaalipalveluihin tarvitaan substanssin osaavaa johtajaa, jolla on sosiaalialan korkeakoulututkinto.
Jos ja kun organisaatiouudistuksia suunnitellaan, tulisi niissä olla tilaajalautakunnilla painava sanansa – kyse ei ole pelkästään tuotannon sisäisistä työjärjestelyistä. Ja tässä tarvitaan niin lautakuntien välistä vuoropuhelua, kuin lautakuntien ja johtokuntien välistä dialogia. Vasta kun vuoropuhelua on käyty laaja-alaisesti, on oikea ajankohta tehdä linjauksia siitä, miten sosiaalityö Tampereella organisoidaan.
Mervi Janhunen
varavaltuutettu
Terveyttä ja toimintakykyä edistävien palvelujen lautakunnan jäsen