Tarkastuslautakunnan arviointikertomus kaupunginvaltuustossa 23.5.2011 herätti pohtimaan paria asiaa, jotka olisi syytä huomioida nyt, ettei olla ihan lirissä tulevina vuosina ja vuosikymmeninä.
Valtuuston puheenjohtaja Irene Roivainen nosti arviointikertomusta koskevassa avauspuheenvuorossaan huolenaiheeksi sen, että pätevien sosiaalityöntekijöiden rekrytoinnissa on ollut ongelmia. Niin on ollut. Tutkimustiedon mukaan lastensuojelussa viihdytään ja vaihdutaan.
Kari Matelan ammatillisen lisensiaattitutkimuksen ”Viihtyvät ja vaihtuvat. Lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työssä pysymiseen ja työstä lähtemiseen vaikuttavat tekijät ” (2009) tulosten perusteella 80 prosenttia lastensuojelun sosiaalityöntekijöistä koki työnsä merkitykselliseksi ja tunsi olevansa sopivalla ammattialalla. Kaksi kolmesta vastaajasta valitsisi saman ammattialan uudelleen, mikäli valinta olisi ajankohtainen. Kuitenkin yhtä moni olisi halukas siirtymään lastensuojelusta paremmin palkattuun sosiaalialan työhön.
Tutkimuksen mukaan lastensuojelu koetaan erittäin merkitykselliseksi ja haasteelliseksi työksi, jossa työntekijä voi käyttää monipuolisesti ammatillisia valmiuksiaan. Suuriin ikäluokkiin kuuluvien sosiaalityöntekijöiden eläköityessä on Tampereellakin huolehdittava siitä, että saamme päteviä sosiaalityöntekijöitä niin uusiin kuin vanhoihin vakansseihin. Tutkimuksen mukaan on huolehdittava kolmesta asiasta: 1. kunnon palkka, 2. johdon tuki ja 3. kohdallaan oleva työn mitoitus. Näillä keinoin saadaan päteviä sosiaalityöntekijöitä hakemaan tehtäviin ja myös jatkamaan lastensuojelun tehtävissä.
Toisena erityisenä huolenaiheena nostan arviointikertomuksesta esille kehitysvammaisten palvelut.
Tarkastuslautakunnan arviointikertomuksessa (s. 40) on kiinnitetty kehitysvammahuollon osalta huomiota siihen, että avopalvelut eivät ole aina automaattisesti rahassa mitattuna hirveän paljon edullisempia kuin laitoshoito. On tärkeää muistaa niin kehitysvammahuollossa, kuin mielenterveyspalveluissa kuin lastensuojelussa, että laadukkaat avopalvelut edellyttävät myös riittäviä resursseja. Vammaisten kuntalaisten osalta riittävä resurssointi tarkoittaa esimerkiksi panostamista henkilökohtaiseen apuun, työtoimintaan, opiskelu- ja työmahdollisuuksiin ja toimiviin kuljetuspalveluihin.
Kehitysvammaisten asumisen osalta laitospaikkojen vähentäminen ei tarkoita sitä, että kaikki vain lähetetään Yliseltä omiin koteihin itsenäisesti asumaan. Pitkällä juoksulla laitospaikkojen vähentämiseen päästään, kun uusien asukkaiden kynnys ”päästä” PSHP:n tuottamiin laitospalveluihin on paljon korkeammalla, kuin mitä se on aikoinaan ollut. Täysi-ikäisille kehitysvammaisille nuorille aikuisille tarvitaan laitospaikkojen sijaan koteja – perhehoidossa, palveluasunnoissa, tuetusti itsenäisesti asuvina – ja tukipalveluja.
PSHP:n toimialue 6:lla on menossa Pirkanmaan VammaisKaste –hanke, jonka tavoitteena on hallittu palvelurakenteen muutos yhdessä Pirkanmaan kuntien kanssa. Hallittu muutos tarkoittaa mm. sitä, että varmistetaan, että se erityisosaaminen, joka aiemmin on kertynyt sosiaalipalvelujen kuntayhtymään ja nyttemmin sairaanhoitopiiriin, ei katoa asiakkaiden saatavilta. Jatkossa osaamista on oltava myös kunnissa ja yksityisillä palveluntuottajilla – niin asumispalveluissa kuin kaikissa tukipalveluissa, joita avopalveluissa tarvitaan.
Kun palveluntuottajia kilpailutetaan ja asumispalveluja ostetaan, on yhtenä laatukriteerinä aina oltava henkilöstön osaaminen. Jotta osaavia työntekijöitä olisi vammaispalveluissa myös tulevaisuudessa, on vammaisalan houkuttelevuudesta ja koulutuksen monimuotoisuudesta pidettävä huolta. Osaajia ei kasva luokkahuoneissa, vaan koulutuksen ja työelämän yhteistyössä. Alan opiskelijoille tarvitaan monipuolisesti ja riittävästi työssäoppimis- ja harjoittelupaikkoja. Työssäoppimispaikkojen tarjoaminen pitäisikin mielestäni sen vuoksi ottaa yhdeksi edellytykseksi, kun kaupunki ostaa kehitysvammaisten asumispalveluja yksityiseltä sektorilta.