Terapiakeskus Vastaamon tietomurto nosti mielenterveystyön kertaheitolla koko kansan huulille. Tietomurron uhreille osoitettiin tukea laajalla rintamalla, kuten oikein onkin, ja monet rohkeat yksilöt olivat valmiita kertomaan joutuneensa tietomurron kohteeksi tai kiristyksen uhriksi. Samalla laitettiin pystyyn useita sosiaalisen median kampanjoita, kuten En lue, en jaa ja #terapiassatavataan.
Hyvää tarkoittavat kampanjat tulevat kuitenkin paljastaneeksi ne tarinat ja narratiivit, joiden varaan mielenterveystyö rakentuu. On selvää, että jokainen haasteita kohdannut ihminen on yhtä arvokas, eikä terapiaan voi hakeutua vääristä syistä. Samalla on kuitenkin huomattava, että etuoikeudet ja yhteiskunnalliset valtarakenteet vaikuttavat aina mielenterveydestä käytävään keskusteluun ja mielenterveyspalveluihin.
Voimaantumiseen ja voittamiseen keskittyvä mielenterveystarina on etuoikeutettu ja keskiluokkainen. Terapiassa voivat tavata muusikot, juontajat, poliitikot ja vaikuttajat, joiden taistelu mielenterveyden häiriöiden kanssa voidaan kehystää selviämiskertomukseksi, jossa kuilusta noustaan vahvempana ja parempana yksilönä. Lehtien sivuilla herkkiä ja henkilökohtaisia aiheita kuvataan, kun on selvää, että vaikeudet on jo voitettu.
Usein kuultu ohje on, että jokaisen vain pitäisi mennä terapiaan ilman pelkoa tai häpeää. Voittajanarratiivissa on kuitenkin perustavanlaatuisia ongelmia: me kaikki emme todellakaan tapaa yhdenvertaisina terapiassa. Koska voittajanarratiivi antaa ymmärtää, että kaikesta selviää sen kuin vain menee terapiaan, tulee mielenterveyden hoitamisesta yksilön ongelma. Narratiivi ei siis ota huomioon sitä, ettei avun ja palveluiden piiriin pääseminen ole kaikille yhtä helppoa ja kiinni vain häpeän kulttuurin ylittämisestä. Jonot opiskelijoiden mielenterveyspalveluiden piiriin ovat niin pitkät, että moni jättää edes soittamatta YTHS:lle. Terapiakäynnit ovat kalliita ja monenlaisia resursseja vaativia, eikä keskiluokkainen ja valkoinen terveydenhuolto usein osaa kohdata vähemmistöjä. Monilla ei yksinkertaisesti ole varaa sairastaa.
Samalla unohtuu, etteivät kaikki meistä hae apua, jotta luova mieli voisi taas avata solmuja huikeilla tavoilla, eikä jokaisen potilaskertomuksella tosiaan voimaannuta. Näiden ajatusten nostaminen keskiöön voi pahimmillaan sekä työntää entistä syvemmälle marginaaliin ne, joiden tarina ei noudata sankaritarinan kaavaa, että tehdä terapian konseptista entistä kaukaisemman niille, joita keskiluokkainen voimaantuminen ei koske.
Sankaritarinoiden sijaan me tarvitsemme monipuolista puhetta mielenterveydestä, sen hoitamisesta ja häiriöistä. Vielä enemmän me tarvitsemme hyvin resursoituja, matalan kynnyksen palveluita, jotka ovat helposti saavutettavia ja jossa yhdenvertaisuus on keskiössä. Mielenterveystyön kriisiä ei kuulu ratkaista yksilön resursseilla, vaan yhteiskunnan vahvalla turvaverkolla.
Vilma Järvisalo
Opiskelija
Tampereen Vihreiden kuntavaaliehdokas